Tervetuloa Tanka - suomalaisen tanssin tietokantaan

Database search

In period of time

Lapsen katseen alla – Päivi Auran tanssityö liikuttaa kaikenikäisiä

Röyhelömekkoon pukeutunut pikkutyttö ottaa tanssiaskelia keittiön vanhan puuhellan kupeessa. Tapahtuma-aika on 50-luvun loppupuoli, paikka muutaman tuhannen asukkaan keskisuomalainen tehdaspaikkakunta Äänekoski. Tanssija on Päivi Aura, jonka pitkä ura suomalaisen tanssin monitoimityöläisenä alkoi jo 1970-luvulla.

- Olen tanssinut koko ikäni, en ole koskaan jaksanut istua kauaa paikallani. Se on sisäsyntyinen juttu. En tiedä mistä olen sen tanssitiedon silloin pikkutyttönä saanut, mutta tämä muistikuva on hirveän voimakas. Olin sellainen liihottelija.

Parikymppisenä nuori tanssija muutti läheiseen yliopistokaupunkiin opiskelemaan liikuntapedagogiikkaa, vaikkei liikunnanopettajan ammatti koskaan tähtäimessä ollutkaan.

- Mutta se oli 70-luvun alkua, eikä Suomessa ollut silloin juurikaan muita koulutusmahdollisuuksia, Aura muistelee. Gradunsa hän teki 70-luvun lopussa liikuntatieteelliseen tiedekuntaan, enteellisesti kasvatuksellisesta tanssista.

- Tulkitsin lopputyössäni tanssin luovaa, esteettistä puolta. Sitä miten tanssi voisi olla osa lasten luovaa kasvatusta. Varmaan jo silloin muodostin oman ymmärrykseni siitä, mitkä ovat minulle tärkeät asiat tanssissa, hän pohtii.

Vapaasti lasten kanssa

Koreografiksi Auran tie on vienyt vuosien saatossa, tanssijan ja tanssikasvattajan, opiskelijan ja opettajan roolien lomassa ja kautta. Sittemmin Helsinkiin muuttaneen tanssitaiteilijan työ koreografina on ”soljunut eteenpäin” tehtävästä toiseen.

90-luvun puolivälissä edessä näytti kuitenkin olevan rankka lopetus tanssiuralle. Auralle tuli peräkkäin useita jalkavammoja, ja lopulta murtunut nilkka hoidettiin väärin.

- Jouduin olemaan liikkumatta kokonaisen vuoden. Lääkärit sanoivat, etten enää koskaan tule tanssimaan. Että minun pitäisi vaihtaa ammattia. Se oli sellainen kulminaatiopiste, jossa jouduin miettimään voinko enää tanssia tai tehdä yleensä mitään tanssiin liittyvää.

Aura päätti olla kuuntelematta lääkäreitä, ja alkoi kuntouttaa jalkojaan sitkeästi yksinkertaisella kuminauhamenetelmällä. Kolmen vuoden työskentely kannatti: Aura tekee tanssia edelleen, lähes kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Samassa hötäkässä taiteilijan ura lähti kulkemaan uuteen suuntaan, lastentanssin puolelle.

- Tajusin että vaikka olen itse vähän rampa, enkä pysty entisten mittapuitteni mukaan tanssimaan, niin pystyn kuitenkin toimimaan lasten kanssa. Ja sellaisen luovan tekemisen kautta löysin aivan uuden tavan tehdä tanssia!

Lastentanssin maailmaan Aura sukelsi vuonna 1998, ja 2000-luvulla työstä on tullut kansainvälistä: nykyään Aura on yksi Suomen kansainvälisimpiä tanssitaiteilijoita.

Muun muassa maagiset tanssiteokset Kuuneiti (2007), Me-Me (2009) ja Petit Câlin (2012) ovat kiertäneet tiiviisti eurooppalaisia esityspaikkoja ja festivaaleja, ja yhteistyötä on vireillä myös Aasiaan ja Väli-Amerikkaan päin. Parhaillaan työn alla on uusi tanssiteos.

Alusta asti tanssityötä, johon kuuluu esityksiä ja esitysten teemoihin liittyviä työpajoja, on tehty yhdessä niin lasten, vanhempien kuin tanssin ja esittävien taiteiden ammattilaisten kanssa. Kahden lapsen äitiä ei siirtyminen lastentanssin puolelle jännittänyt.

- En miettinyt sitä sen enempää. Oikeastaan koin vapautta, sisäistä ja ulkoista, tehdä tanssia ja toimia omalla tavallani. Lasten kanssa oleminen on minulle luontaista. En ole koskaan pyrkinyt kauheasti määräilemään lapsia, vaan antanut vuorovaikutuksen kulkea vapaasti niin, että päästään yhdessä yhteiseen tavoitteeseen, hän toteaa.

Metodi on sittemmin seurannut koreografia myös ammattilaisten kanssa työskentelyyn. Aiemmin askel askeleelta valmiiksi tehty koreografia on muuttunut tanssijalähtöisyydeksi, jossa teokset syntyvät vahvasti myös esiintyjän oman tekemisen tavan kautta.

- Kun esiintyjän läsnäolo on teoksessa voimakkaasti mukana, se avaa yleisöllekin toisenlaisen lähestymistavan, kuin jos se olisi täysin ulkoisesti tehty. Mutta olen tarkka siitä, kenen kanssa alan tehdä tämäntyyppistä työtä. Yhteyden täytyy olla erittäin toimiva, niin että saan ideani välitettyä.

Herkkä läsnäolo

Teoksissaan Aura on käsitellyt suuria teemoja, kuten ihmisen ja luonnon välistä suhdetta sekä kehollista kohtaamista. Vuonna 2012 ensi-iltansa sai Petit Câlin, pieni halaus, jota tehdessään Aura tutki inhimillisiä tunteita: elämäniloa, onnea, ahdistusta ja kipua. Näiden ympärille syntyy tanssiteoksen rakenne.

- Petit Câlin merkitsee lapsen syntyessään saamaa ensihalausta. Ajattelimme, että se on ikään kuin syli, jossa voi tehdä ihan mitä vaan ilman että tarvitsee pelätä. Vapaa ja turvallinen temmellyskenttä.

Teos on esimerkki myös Auran tavasta tehdä koreografiaa. Tanssija Takako Matsuda toteuttaa teoksen väljän rakenteen varassa esityshetkessä (instant composition), yhdessä muusikon ja valosuunnittelijan kanssa.

- Ollaan treenattu paljon yhdessä, ja osin on selvillä mikä toiminto seuraa toista. Mutta olen jättänyt siihen paljon varaa esiintyjän senhetkiselle tunnetilalle, hyville ja huonoille päiville. Ja tämä vapaus koskee kaikkia kolmea esiintyjää siellä lavalla, hän kertoo.

- Tätä kautta teokseen syntyy sellainen hauraus (fragility). Se voi mennä rikki hyvin nopeasti, ja se on asia jonka näen koskettavan ihmisiä. Se saa koko yleisön, lapset ja aikuiset, keskittymään.

Alle kolmevuotiaille tehtyä ”vauvabiisiä” Me-Me Aura on esittänyt itse muun muassa belgialaistanssija Lieve Hermansin ja tyttärensä Kati Lehtolan kanssa. Me-Me syntyi kiehtovana ratkaisuna monen pienten lasten teoksen perusongelmaan:

- Olin nähnyt valtavan määrän biisejä, joissa aina jossain vaiheessa jotakin vauvaa vedetään pois esitystilasta. Nehän haluaa mennä mukaan toimintaan, ja sitten seuraa itkua ja hammastenkiristystä – kauhean levotonta! Mietin onko tähän mitään ratkaisua, Aura kertoo.

Eri puolilla Eurooppaa pidettyjen työpajojen yhteydessä hänelle alkoi pikku hiljaa kehittyä oivallus uudenlaisesta lasten kanssa olemisen tavasta. Tältä pohjalta syntyi Me-Me, joka tarkoittaa meitä esiintyjiä ja meitä yleisöä, molempia yhdessä.

Teoksessa esiintyjät, kolme tanssijaa ja muusikko, ovat samassa tasossa lapsi- ja aikuiskatsojien kanssa.

- Menemme vain siihen istumaan ja odotamme. Katsomme ketä on paikalla, ja mitä alkaa tapahtua. Kun näemme, että yleisössä joku liikahtaa, niin se on meille se impulssi, josta lähdemme liikkeelle, Aura kuvaa.
 
- Aikuisia pyydämme olemaan puhumatta, lapset saavat olla juuri niin kuin ovat. Annamme lasten tulla lattiallekin meidän kanssa. Se juttu tapahtuu siinä hetkessä. Jos en pääse 100 % läsnä olemiseen niin se homma leviää totaalisesti. Ja tämä toimii alle kolmevuotiaille: yli 3-vuotiailla alkaa olla jo niin paljon sosiaalisen käyttäytymisen malleja, että he tarvitsevat toisenlaisen esityksen, Aura kertoo.

- Mutta ne vauvat! Ne vaan on ja tuijottaa niin kauan kunnes ovat valmiita. Jotkut jäävät istumaan paikalleen, osa tulee meidän mukaan. Joskus ei olla ehditty olla kauaakaan siinä, kun joku pieni ihminen tulee ja istuu syliin. Tuntematon lapsi, täysin vieraassa tilanteessa! Se tekee oman päätelmänsä, että tuohon voi mennä.

Lapsiyleisön teeskentelemättömyys ja aktiivinen osallistuminen ilahduttaa ja haastaa esiintyjää, Aura kertoo. Juuri tinkimätön läsnäolon taito on sitä keskeistä oppia, jota hän on saanut tehdessään tanssia ja esiintyessään lapsille.

- Siellä ei voi feikata. Kokeneet aikuiskatsojat voivat istua esityksen läpi hiljaa ja kohteliaasti, ajattelivatpa siitä mitä tahansa. Lasten kohdalla tilanne ei mene ihan niin. Ne ovat valmiimpia vastaanottamaan mitä vaan, ja sieltä tulee myös kaikenlaista palautetta. Se on aivan mahtavaa, Aura hymyilee.

Liike meissä kaikissa

Vaikka vuonna 2006 perustetun tanssiteatteri Auracon teokset ovat nimellisesti lasten tanssiteatteria, koreografi kertoo tekevänsä ne yhtä lailla aikuisille.

- Katsomossa istuu usein tiukkahuulisia aikuisia, joiden ilme esityksen aikana vähitellen muuttuu, pehmenee. Olen nähnyt sen monta kertaa. Jotenkin se pysähtyminen ja sanattomuus avaa ihmistä tavalla, joka joskus vähän hämmentääkin, Aura kertoo.

- Tapa, jolla tanssiteos tehdään, voi koskettaa ihmisiä ikään katsomatta. Kaikki me olemme kehollisia, liike on meissä. Vaikka liike usein aikuisiällä jähmettyy jonnekin, niin ei se meistä mihinkään häviä. Kun sille antaa luvan tulla itseensä, niin kyllähän se vaikuttaa.

Myös lapselle voi tanssin kautta tarjota paitsi kognitiivista tietoa, myös perustavanlaatuista omaa olemusta koskevaa ymmärrystä, Aura ajattelee.

- Liikehän on pienen lapsen luontainen tapa ilmaista itseään, he ovat tosi skarppeja siinä. Uskon että liikkeellä voi vahvistaa lapsen omakuvaa ja olemista kaikin tavoin. Siten että lapsi itse liikkuu, mutta myös niin, että lapsi näkee liikettä.

Aura harmittelee, etteivät aikuiset aina osaa antaa aikaa lapsen tavalle kommunikoida. Hän pitää aikuisten ja lasten välistä kohtaamista ”aivan äärettömän tärkeänä asiana”, ja onkin viimeisissä työpajoissaan keskittynyt lasten ja vanhempien väliseen sanattomaan kommunikaatioon.

- Pelkästään se, että aikuinen pysähtyy katsomaan lasta vähäksi aikaa: sitä ei tapahdu kovin paljon. Että maltat katsoa ja kestät olla lapsen katseen alla niin kauan kuin tarvitsee, ilman että alat viihdyttämään häntä tai päätät hänen puolesta mikä on seuraava askel. Että annat lapsen itse päättää, milloin ja miten hän on valmis etenemään. Sellainen missio minulla tällä hetkellä on.

Itsekin vuonna 2011 isoäidiksi tullut Aura on viime vuosina työskennellyt lasten lisäksi myös vanhusten kanssa esiintymällä vanhainkodeissa. Kokemuksiinsa perustuen hän uskoo, että liike on se perimmäinen tapa kommunikoida elinkaaren molemmissa päissä.

- Kun olen niissä tilanteissa, eri-ikäisten ihmisten edessä tai rinnalla, arjen huolet unohtuu. Siellä tajuaa että vau, on mullakin joku tarkoitus tässä elämässä! Jos voin pienenkin siivun näyttää toiselle ihmiselle hänen omasta potentiaalistaan, niin silloin tämä oma työ kasvaa merkityksessään aika suureksi.

Artikkeli on julkaistu alunperin Finnish Dance in Focus 2013–2014 -lehdessä englanniksi.

Author Elina Manninen
Artist Aura, Päivi