Tervetuloa Tanka - suomalaisen tanssin tietokantaan

Database search

In period of time

Reijo Kela ja Heikki Laitinen: Tanssia ja ääntä metsissä ja toreilla

"Puheensorina Pölykankaan soramontussa hiljenee, kun vastapäisen rinteen harjalla alkaa näkyä liikettä. Valtavaan susiturkkiin pukeutunut hahmo aloittaa tanssin, jostakin ilmoille kajahtaa maaginen loitsu. Läheisestä kuopasta leviävä savu samentaa ilmaa, hurja tuuli ajaa pilviä korkealla susiturkkisen miehen takana. Nyt manataan luonnon henkiä, jumalia. (...) Varttitunnin kuluttua Reijo Kela juoksee rinnettä alas ja katoaa. Yleisö lähtee liikkeelle kuin yhteisestä sopimuksesta. Pian avautuva näky seisauttaa jotkut katsojat vaikuttavuudellaan.

Soramontun hiekkaan on kaivettu amfiteatterin muotoon suuri kuoppa, jonka reunoilla kohoaa puolikaaren muodossa muovipenkein katettu satapaikkainen katsomo. Hiekkarinteeseen on rakennettu suojakota muusikko Heikki Laitista ja hänen laitteitaan varten. Katse kiinnittyy rinteen juurella roihuavaan tulikehään, jonka keskellä makaa alaston Reijo Kela.

Oi tuulien jumala, erottuu Laitisen laulannasta. Vokaaleista ja venytyksistä koostuva laulumusiikki vahvistaa alkukantaista tunnelmaa. Kelan hitaissa ja kouristelevissa liikkeissä on syntymisen henki; aivan kuin hän pyytäisi jumalilta lupaa ja voimaa muovata itsensä uudestaan. Alkaa kummallinen tanssi, jossa pyydetään armoa tuulten, metsien ja peurojen jumalalta, heitellään palavia kantoja ja tanssitaan niiden kanssa. Kela karjuu ja itkee tyrskien äitiä ja isää, kuola valuu, käsiin näyttää tulevan palovammoja."

Näin kuvaili Anne Moilanen tanssija-koreografi Reijo Kelan ja tutkija-opettaja-muusikko Heikki Laitisen Uhrituli-esitystä Helsingin Sanomissa vuonna 1998. Reijo Kela ja Heikki Laitinen ovat ehkä improvisaation tunnetuimpia edustaja Suomessa. He ovat esittäneet enemmän tai vähemmän improvisoituja tilataideteoksiaan vuodesta 1990 metsissä, soilla, jäällä, toreilla, kaduilla ja erilaisissa sisätiloissa.

Moilasen mainio kuvaus on merkittävä siksikin, että Kelan ja Laitisen yhteisistä improvisaatioista on hyvin vähän dokumentteja eivätkä tanssitoimittajatkaan ole heidän esityksiään kovin usein analysoineet. Improvisaatio on todellista hetken taidetta tässäkin mielessä.

Kela on syntynyt Suomussalmella, itärajan tuntumassa, yhdessä Suomen köyhimmistä kunnista. Hänen kotitaloonsa on paikalliselta kansakoululta kinttupolkua pitkin vielä viisi kilometriä. Kela on kasvanut kirjaimellisesti keskellä metsää. Sieltä hän lähti Helsinkiin opiskelemaan laborantiksi, kiinnostui urheilun kautta tanssista ja matkusti New Yorkiin Merce Cunninghamin oppiin. New Yorkissa hän tutustui myös mm. Sara Rudneriin, Lar Lubovichiin ja Douglas Dunniin.

-Cunningham laukaisi päässäni ajatuksen, että ei ole pakko tehdä, mitä muut haluavat. Alkuaikoina tanssissani näkyivät myös cunningham-tekniikan vaikutukset, mutta nyt ei siitä varmasti ole enää jälkeäkään, kertoo Kela.

Heikki Laitinen on lähtöisin pienestä länsisuomalaisesta rannikkokaupungista, Raahesta. Hän aloitti merkittävän suomalaisen nykysäveltäjän, Erik Bergmanin sävellysoppilaana, mutta siirtyi 70-luvulla suomalaisen ja saamelaisen kansanmusiikin tutkijaksi ja esittäjäksi. Hän toimi kymmenen vuotta Kansanmusiikki-instituutin johtajana ja vuodesta 1983 Sibelius-Akatemian kansanmusiikin lehtorina. Hän on keskeisesti vaikuttanut suomalaisen kansanmusiikin uuteen nousuun osana maailmanlaajuista etnoboomia.

Laitinen sai nuoren polven muusikot kiinnostumaan siitä osasta vanhaa suomalaista musiikkia, joka ei ole kelvannut kansallisromanttisen ideologian hymneiksi. Rockhenkiset nuoret muusikot löysivät räävittömät naimarallit, monotonisen mollin kumppaniksi kapusi monivivahteinen äänenkäyttö ja ennakkoluuloton improvisointi mitä omituisimmilla soittimilla. "Uusi", avantgardistinen kansanmusiikki sulautui luontevasti populaarimusiikin kunnianhimoisempaan kenttään ja hankki vaikutteita yhtä hyvin Balkanin kansanmusiikista kuin jazzistakin.

80-luvulla Laitinen erikoistui improvisoituun musiikkiin ja sen pedagogiseen merkitykseen sekä uudenlaisen ääni-ilmaisun etsimiseen. Laitinen on työskennellyt usein tanssitaiteilijoiden kanssa, mutta eniten hän on esiintynyt Reijo Kelan kanssa duona. Mukana on välillä ollut myös Laitisen oppilas, hanurivirtuoosi Kimmo Pohjonen. Kelan tanssitaide on aina yhteydessä yleisönsä arkeen, siitä nousevaa ja osa sitä. Hänen teoksensa ovat hyvin suoria ja niiden symbolit selkeitä, yhteisöllisiä. Tätä yhteisöllisyyttä korostaa ja täydentää Laitisen ääni (kuin kuka tahansa meistä) sekä hänen lähes atavistinen ääntelynsä ja vokaalilaulunsa fyysisyys. Jännittäessään Kelan uhkarohkeiden suoritusten onnistumista katsoja pääsee mukaan teokseen, lähemmäs kuin uuden sirkuksen kliinisten virtuoosien kanssa.

Kansa ja maa

Itseironia, ylikorostunut suhteellisuudentaju, ylevän alentaminen, pienen puolustaminen, ihmisen näkeminen osana kokonaisuutta ja luonnon kiertokulkua sekä sammaloitunut nauru kaiken sivistykseksi kutsutun päälle saavat Suomessa helposti kannattajia. Lukuisat kirjailijat, muusikot ja kuvataiteilijat ovat ratsastaneet näillä ominaisuuksilla kansalliseen maineeseen. Tanssitaiteessa näitä kansanmiehiä ja -naisia on vähemmän, mutta Kelan asenne ja lähtökohdat ovat sitä itseään. Hän asettuu korkeakulttuuriseksi mielletyn tanssinsa kanssa keskelle kansaa vaivattomasti ja teeskentelemättä.

Vaikka Kelan ja Laitisen taiteesta tuleekin ensimmäisenä mieleen yhteys luontoon ja suomalaisen maaseudun arkipäivään, on Kelalla takanaan monta kommenttia urbaaniin yhteiskuntaan ja yhteys myös kaupungin kansaan. 70-luvulla hän esitti pienessä studiossaan Helsingin Uudenmaankadulla "lähitansseiksi" kutsumiaan teoksia, joissa tanssija ja yleisö kohtasivat silmästä silmään. Tanssia teille (1984) esitettiin kerrallaan yhdelle katsojalle, joka sai valita Kelan valmistamista kymmenestä erilaisesta tuolista mieleisensä, jonka jälkeen Kela esitti hänelle tuoliin liittyvän tanssin. Viikon aikana noin 400 ihmistä näki oman tanssinsa. Emotionaalinen lataus oli näissä kohtaamisissa vahva ja tunne henkilökohtaisesta tanssista suorastaan ylellinen.

Vuonna 1982 esitetty Taulumannekiini teki selväksi Kelan suhteen moderniin yhteiskuntaan. Tanssija yrittää asettaa itseään suureen puiseen muottiin, ja taustalla soi monotoninen radioääni, joka määrää lakisääteiselle kahvitauolle tai käskee pukeutumaan. Kelan viesti säännellyn ja lokeroidun elämän vieraannuttavuudesta vahvistui Keskiverrossa (1986), jossa ihmisen koko elämästä on tullut mekaanista liikettä. Sen lopussa Kela kuitenkin esittää ratkaisun: rakentaa veneen ja purjehtii pois.

Cityman 1990 saattoi urbaanin kritiikin huippuunsa. Kela vietti viikon läpinäkyvässä muoviakvaariossa keskellä Helsinkiä. Hänestä tuli julkinen eläin, joka söi, nukkui, peseytyi ja otti vastaan naisystäviä jokaisen ohikulkijan silmien alla. Tämän juppi-narsistin oma elämä oli hänen taideteoksensa, ja akvaario-ihmistä katselemaan kerääntynyt yleisö sai pohdiskella suhdettaan katsomiseen ja tirkistelyyn. Kymmenet tuhannet ihmiset ehtivät nähdä Citymanin. Viimeistään nyt Kela oli kuuluisa.

Citymanin jälkeen Kela ei oikeastaan olisi voinut tehdäkään muuta kuin siirtyä maalle. Hän lähti kotikuntaansa esiintymään yhdessä Heikki Laitisen kanssa. He olivat tavanneet yhteisen muusikkoystävän kautta Helsingissä.

-Vain kerran elämässään tapaa ihmisen, jonka kanssa yhteistyö sujuu näin hyvin, huomauttaa Laitinen.

Improvisaation välttämättömyydestä

Laitisen mukana Kelan esiintymisissä painottui improvisaatio entisestään. Miehet puhuvat siitä, kuinka oleellisinta heidän esityksissään on dialogi, jota he keskenään käyvät, impulssit, joita he saavat toisiltaan. He eivät niinkään korosta olevansa tanssija ja muusikko, vaan kaksi taiteilijaa, jotka pystyvät kommunikoimaan toistensa kanssa. Tämän kommunikaation lopputulos on teos.

-Esityksellisessä improvisaatiossa lähdetään kauhean avoimesta tilanteesta, sanoo Kela.

-Eikä kumpikaan voi johtaa tilannetta koko aikaa. Se on hyvin turvallista. Olen tehnyt muutamia sooloimprovisaatiokeikkoja ja ne ovat todella rankkoja. Ei ehdi miettiä eikä saada virikkeitä. Yhdessä voi turvata siihen, että jos omat ideat loppuvat, toisella niitä on, lisää Laitinen.

Kela ja Laitinen puhuva siitä, kuinka improvisaatio työtapana tuntuu olevan suomalaisille outo. Heidän teoksiaan ei osata pitää teoksina, vaikka työtavan ei heistä mitenkään pitäisi määrittää lopputulosta. Harjoittelua improvisaatio vaatii enemmän kuin annetun teoksen toistaminen.

-On tuotettava valmiuksia, jotta pystyy ottamaan vaikutteita vastaan ja reagoimaan niihin, sanoo Kela.

-Se on myös ainoa tapa löytää omat rajansa. Reijo sanoo aina, että ei improvisaatio ole muita arvokkaampi tapa työskennellä, mutta pedagogisesti se on välttämätöntä. Minulle se on tapa, jolla voi löytää oman muusikkoutensa, selvittää Laitinen.

Epätilalla oma historia

Kelan taiteen yhteiskunnallisuus ja poliittisuus ei ole vuosien eikä työtapojen muutoksen myötä laimentunut. Päinvastoin. Improvisaatio on hänelle myös kulttuuripoliittinen ja yhteiskuntapoliittinen kannanotto. Aivan kuin sekin, että Kelan ja Laitisen teosten näkemisestä ei yleensä tarvitse maksaa eikä niitä mainosteta lehdissä. Tärkeää on myös esiintyminen epätiloissa. Kela sanoo aina vierastaneensa näyttämöitä.

-Käytännössä harvalla on näyttämö käytössään tarpeeksi pitkään, jotta sen ehtoa voisi hyödyntää. Yleensä sitä ei ole tarpeeksi aikaa tutkia, selvittää Kela ja viittaa suomalaisen taidetanssin nykytilaan, jossa sekä sopivista harjoitus- että esiintymistiloista on huutava pula eivätkä rutiköyhät freelancerit kykene vuokramaan tiloja pitkäksi aikaa käyttöönsä.

Epätiloissa esiintymiseen liittyy tietenkin muutakin: sekä Laitinen että Kela korostavat ei-näyttämöllisten paikkojen mukanaan tuomia merkityksiä.

-Se on meidän mahdollisuutemme. Haluamme tehdä teoksen sorakuoppaan, lampeen tai pellolle, koska niillä on oma historiansa. Näyttämöllä ei ole kuin näyttämön historia. Epätilojen oma historia tuo esitykselle oman kontekstinsa ja perspektiivinsä.

-Olen aina pohdiskellut, kuinka saisin esityksen pysymään tuoreena, vaikka esittäisin sitä sata kertaa. Luonto esityspaikkana takaa tämän. Ansataipaleessa (1990) tanssijat pieksivät vitsoilla vettä ja yhtäkkiä alkoi lampeen sataa. Se oli täyttymys. Uhritulessa nousi aina taivaalle synkät pilvet ja kaikki odottivat sadetta, jota koskaan ei tullut. - Tai porot, jotka joka kerran ilmestyivät sinne valtavan hiekkakuopan reunalle aivan itsestään. Näissä tilanteissa on hengittävyyttä, huokaa Kela.

Kelan poliittisuuteen ei kuitenkaan liity tendenssiä. Hän ei usko yhteiskunnan muuttuvan teostensa ansiosta mihinkään suuntaan; eikä hän ehdottele parannuksia.

Kelan ja Laitisen yhteistyö on poikinut mm. vapaan tanssiensemblen, Suomussalmiryhmän. Se sai alkunsa Teatterikorkeakoulun, Sibelius-Akatemian ja Suomussalmen kunnan järjestämällä intensiivikurssilla 1990. Kurssille osallistuvat tanssijat ja muusikot työskentelivät Kelan ja Heikki Laitisen kanssa. Työskentelyn teemat olivat enteelliset; niistä muodostui ryhmän taiteen ja tekemisen konsepti: luonnon, musiikin ja tanssin vuorovaikutus, menetelmänä improvisaatio. Kurssi päättyi Ansataival-esitykseen, jossa katsojia kävelytettiin esiintyjien perässä metsässä kaksi kilometriä. Itse teoksessa palattiin tanssin alkujuurille, suomalaisiin rituaaleihin ja ugrilaiseen uskoon, jossa puilla, kasveilla ja kivillä on henki.

Ansataipaleen jälkeen ryhmä on esittänyt erilaisia improvisaatiopohjaisia teoksia teatteritilojen ulkopuolella eri puolilla Suomea. Heikki Laitinen jäi toimimaan osaksi ryhmää, mutta Kela on osallistunut sen esityksiin vain satunnaisesti.

Muusikon tanssi ja tanssijan musiikki

Kela ja Laitinen ovat reilun kymmenen vuoden aikana esiintyneet yhdessä lukemattomia kertoja, keikkoja on kertynyt yli 400. Minkälaisen käsityksen muusikko Laitinen on saanut suomalaisesta nykytanssista?

-Nykyisin näkyy selvästi tanssitaiteen kehitys kohti hyvin kiinteää näyttämöteos-kategorisointia. Tällä hetkellä pyritään matkimaan klassista musiikkia ja hankkimaan tätä kautta samaa arvostusta tassillekin. Teoskeskeisyyden lisäksi näkyy selvästi koreografikeskeisyys, joka varmasti johtuu koulutuksesta. Kun itse opetan Sibelius-Akatemiassa, pyrin siihen, että muusikko-käsite pitäisi sisällään luovuuden, ei vain toistavuutta. Kun olen liikkunut piireissä, joissa näkee, mikä on tanssijan ruumis ja miten se muodostuu, tuntuu koreografikeskeisyys kohtuuttomalta. Minua myös ihastuttaa ja ällistyttää koreografisessa ajattelussa unisonotanssi, joka on tanssin muodoista helposti kaikkein tylsin. Musiikissakin minua viehättää sellainen kokoonpano, jossa muusikoilla on omaa sanottavaa kokonaisuuden kudoksessa.

Kelan kanssa suhde on niin tiivis, että Laitinen kuvaa yhteisiä esityksiä hetkiksi, jolloin Kela tanssii hänen puolestaan:

-Se olen minä, joka siellä tanssii.

Myös Kela tuntee Laitisen laulun omakseen; ääni on myös hänen äänensä. Tätä symbioottista suhdetta seuratessaan ihmettelee, kuinka harvinaista elävän muusikon ja tanssitaiteilijan yhteistyö Suomessa on. Muutamaa taidetanssin tekijää sekä kansantanssijoita lukuunottamatta suomalaiset tanssintekijät käyttävät musiikkia usein hyvinkin mekaanisesti omiin tarkoituksiinsa, äänimaisemana tai efektinä. Syvälle suomalaiseen kulttuurihistoriaan sukeltaneiden muusikoiden seuraksi ei ole koivin usein koreografeja löytynyt.

Ekologia ja hulluus

Suomalaisuus ja tietynlainen ekologisuus ovat Laitisen ja Kelan työssä keskeisiä. Mutta ei suomalaisuus minkäänlaisena kansallisena projektina, vaan tosiasiana, lähtökohtana, joka on annettu.

-Me teemme tätä työtämme Suomessa ja suomalaisille. Ei siinä sen kummempaa ole. Emme yritä tehdä erityisesti suomalaista, vaan modernia, kansainvälistä taidetta. Mutta olemme kumpikin aika maatiaistyyppejä eivätkä banaliteetit kauhistuta meitä. Käytämme niitä hyväksi, koska haluamme kontaktin yleisöön. Toisaalta, kun ihmiset pääsevät juttuun mukaan, räjäytämme sen pois, kuvaa Laitinen.

-Monethan ovat Suomessa maalta kotoisin, mutta kun he tulevat kaupunkiin, he haluavat tehdä pesäeron taustaansa. Me olemme Suomussalmen kirkonkylässä ja Ämmänsaaressa viettäneet näiden vuosien aikana monta kuukautta. Reijo tuntee sieltä kaikki ukot ja akat ja ne tuntevat Reijon. Ne pitävät sitä ihan pöhkönä ja hulluna, mutta mitäs siitä! Reijolla on säilynyt harmoninen suhde taustaansa. Tanssijoiden keskuudessa on harvinaista myös se, että Reijolla pysyy puukko kourassa. Hänhän on rakentanut kaiken rekvisiittansa itse. Hän on myös kuvataiteilija, lisää Laitinen.

Luonto taas on suomalaiselle sellainen itsestäänselvyys, että siitä ei voi tehdä erikseen numeroa. Kumpikaan ei vaeltele luonnossa, mutta Kela muistelee, kuinka hänellä alkuaikoina Helsingissä oli kauhea kaipuu "päästä tanssimaan luonnon kanssa". Ekologisuus on osa mentaalista rakennetta, eikä aina välttämättä kovin järkiperäistä.

-Esiinnyimme kerran talvella Suomen luoteisrannikolla sijaitsevassa Kemissä. Siellä oli suomalais-unkarilainen seminaari. Osanottajille oli järjestetty elämysmatka, jossa osa väestä matkusti jäänmurtajalla ja osa moottorikelkalla. Näiden piti kohdata meren jäällä ja vaihtaa kulkuneuvoja. Meidän taas piti esiintyä siinä jäällä. Oli 27 asteen pakkanen. Reijo makasi nuotioiden muodostamassa neliössä alasti kolmenkymmenen porontaljan alla.

Tulipiirin ulkopuolelle hän oli asettanut saappaat, jotka oli tarkoitus vetää jalkaan, kun hän loikkisi alasti jäänmurtajalle. Jäälle oli raahattu äänentoistolaitteetkin ja minä ääntelin sitten siellä. Reijo oli niin tohkeissaan siitä keikasta, että unohti laittaa saappaat jalkaansa lähtiessään juoksemaan. Kyllä se siinä lumessa vielä menetteli, mutta kun hän nousi laivan rautakannelle, hänen jalkansa jäätyivät siihen kiinni. Jalathan siinä paleltuivat. Kuukauden verran katseltiin, mihin suuntaan jalat alkavat kehkeytyä. Varpaat olivat aivan mustat ja turvoksissa... Improvisaatio on hyvin tilannesidonnaista!

Artikkeli on alunperin julkaistu englanninkielisenä Finnish Dance in Focus 2002 -lehdessä.

Author Minna Tawast
Artist Kela, Reijo