Moni koreografi sanoo, että tanssitaide on heille ennen kaikkea liikettä tilassa. Harva kuitenkaan tarkoittaa sitä yhtä konkreettisesti kuin Petri Kekoni (s. 1967). 

- Minulle tämän taidemuodon perusprinsiippi on ihminen tilassa, Petri Kekoni sanoo rauhalliseen pohdiskelevaan tapaansa.

- Pidän tärkeänä, missä suhteessa tanssija on tilaan, miten tila virittyy tanssijoiden kautta. Tanssijat ovat minulle osittain tilan jäsentäjiä, mutta samalla myös liikkuvia ihmisiä.

Kekoni valmistui Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitoksen koreografilinjalta vuonna 1997. Ennen tanssiopintoja hän kuitenkin opiskeli sekä kuvataidetta että arkkitehtuuria. Kiinnostus kahteen jälkimmäiseen selittää hänen suhdettaan tilaan ja siinä liikkuviin ihmisiin.

- Teokseni ovat kuin tilassa ja ajassa liikkuvia veistoksia.

Kekonin teoksia katsoessa ajatus on helppo allekirjoittaa. Teokset rakentuvat pääasiassa selkeästi tanssiksi tunnistettavasta liikkeestä ja liikekompositioista, toisin sanoen koreografioista sanan perinteisessä merkityksessä. Teokset ovat myös niin vahvasti kolmiulotteisia, että valokuvat tekevät niille harvoin kunnolla oikeutta.

Kekonin koreografioiden erityisluonne syntyy nimenomaan siitä kaksijakoisesta roolista, joka tanssijoilla niissä on. Tanssijat ovat toisaalta liikkeellisten kompositioiden rakennuspalikoita, jollain tapaa hyvin plastisia kappaleita. Samalla he ovat kuitenkin erittäin inhimillisiä, vahvasti läsnä lihallisina kehoina.

- Teoksissani on lähes aina kaksi vastakohtaista tasoa: jonkinlainen matemaattinen, abstrakti taso ja toisaalta orgaaninen, jopa primitiivinen taso. Nämä tasot tai puolet näkyvät oikeastaan kaikessa, tanssijoiden ja tilan suhteessa, matemaattisen tarkkojen liikekompositioiden ja primitiivisen liikkeen välisessä suhteessa sekä liikkeen ja käyttämäni musiikin suhteessa.

Hyvä esimerkki tanssijoiden ja tilan suhteesta on teos Why Can’t We Be in This Moment vuodelta 2008. Teoksen koreografia rakentuu toistuvalle peruskuviolle, jota varioidaan muun muassa kääntämällä sitä esitystilassa 45 astetta kerrallaan.

Tämän matemaattisesti toistuvan kaavan rikkovat kuitenkin epäsymmetriset kohtaukset. Yhdessä niistä tanssijat muodostavat vimmaisesti kiemurtelevan kasan. Toisessa kauniisti raskaana oleva tanssija kävelee ja tanssii hitaasti edeten pitkin tilan täsmällisesti halkaisevaa diagonaalilinjaa.

Tila on muutakin kuin seinät

- Minulle liikemateriaali ja sen järjestäminen kompositioihin ovat kaksi eri vaihetta. Mutta jo silloin, kun luon liikettä, mietin kunkin liikkeen suhdetta tilaan; liikkeillä on aina suunta. Ehkä voi sanoa, että liikkeessäni on olennaista se, että tila on kirjoitettu siihen sisään, Kekoni pohtii.

Tilan tärkeys Kekonin taiteelle näkyy myös siinä, miten hän puhuu esitystiloista. Hän sanoo itse olevansa isojen tilojen koreografi. Usein teosten rakentamisprosessi myös lähtee liikkeelle tilallisesta ideasta.

- Vielä ei kuitenkaan ole päästy siihen, että voisin rakentaa jokaiselle teokselle oman teatterin. Ehkä ideaalitilanne olisi sellainen, että olisi esimerkiksi iso lentokonehalli, joka olisi täynnä liikuteltavia seinäelementtejä sillä tavoin, että jokaiselle teokselle voisi rakentaa juuri sille sopivan esitystilan.

Kekoni jatkaa toteamalla, että tila on paljon muutakin kuin seinät.

- Tietty kompositio saattaa esimerkiksi vaatia ympärilleen tietyn korkeuden tai tietyn leveyden, jotta se toimii. Mutta tietysti sitä sopeutuu siihen esitystilaan, minkä saa.

Kompositioita ympäröivän tilan koon merkitys konkretisoitui hienosti, kun teos Hämärän hohde (2005) esitettiin Kuopio Tanssii ja Soi -festivaalilla (Kuopio Dance Festival) vuonna 2008. Teos nähtiin Kuopion kaupunginteatterin päänäyttämöllä, huomattavasti leveämmässä ja korkeammassa tilassa kuin missä se oli kantaesitetty Helsingissä. Se tuntui hengittävän aivan eri tavalla. Luonnonvoimat ja niiden majesteettisuuteen kytkeytyvä tematiikka sekä sitä ilmentävät liikepurkaukset ja massiivinen lavastuselementti pääsivät oikeuksiinsa.

Maailma tulee teoksia vastaan

Kekoni on kiinnostava harvinaisuus suomalaisella nykytanssikentällä. Hänen taiteensa kiinnittyy lähinnä perinteisen korkeakulttuurin kontekstiin; se ei ole sidoksissa ajankohtaisiin aiheisiin tai populaarikulttuuriin. Lisäksi hän on yksi niitä harvoja tekijöitä, joiden teokset toimivat parhaiten todella suurilla näyttämöillä. Kuitenkin Kekonin liikekieli ja teosten estetiikka ovat muuta kuin mitä balettitaloissa yleensä nähdään.

- Tekijänä ehkä pikemminkin työstän esiin omaa sisäistä kuvaani. Minulle on tärkeää, että teokset eivät myöskään ole toisistaan erillisiä, vaan niissä säilyy joku yhteinen ydin, Kekoni sanoo.

Yllä kuvattu irrallisuus maailmasta paljastui kiinnostavalla tavalla vuonna 2010. Kekoni tuotti tuolloin uudelleen kaksi noin kymmenen vuotta vanhaa teostaan. Harvinaista kyllä, teokset Kaatuva maa (Falling Earth) (2001) ja Vihreä nojatuoli (Green Armchair) (2002) saivat nyt paljon paremman, suorastaan yksiselitteisen kiittävän, vastaanoton kuin kantaesitystensä aikaan. Vihreä nojatuoli myös palkittiin lokakuussa 2010 kansainvälisessä No Ballet -koreografiakilpailussa Saksassa.

- Yksi syy, miksi halusin tehdä teokset uudelleen oli juuri se, että niiden aikoinaan saama vastaanotto oli niin ristiriitainen, varsinkin Vihreän nojatuolin. Minua jäi silloin kiehtomaan, mistä ristiriita syntyi. Toisaalta minulla oli sellainen tunne, että teokset saattaisivat nyt olla ajankohtaisempia. Yleisön reaktio tuntui todistavan tämän oikeaksi. Ehkä toisinaan käy niin, että maailma tulee teoksia vastaan, Kekoni miettii.

- Toisaalta minusta kaikkien nykytekijöiden pitäisi välillä palata vanhoihin teoksiinsa. Sillä tavalla saa paremman kokonaiskuvan siitä, millainen on taiteilijana. Tämä on myös jonkinlainen puheenvuoro nykytanssin pysyvyyden puolesta, hän jatkaa.

Kolmiulotteisia hieroglyfejä

Kaatuva maa ja Vihreä nojatuoli todistavat sen, mitä Kekoni sanoo teoksia yhdistävästä ytimestä. Ne sisältävät monia Kekonin teoksille tyypillisiä asioita.

Kaatuvassa maassa näkyy jo matemaattisuuden ja primitiivisyyden yhdistelmä. Liikekuviot toistuvat täsmällisesti, mutta itse liike on rehevää, painavaa ja hetkittäin jopa vimmaista. Kekonin sanoin siinä ”suolletaan liikettä”. Tematiikaltaan teos puhuu ikiaikaisista ekologisista asioista. Siinä ollaan ikään kuin ekokatastrofin äärellä, mikä tänä päivänä on vieläkin ajankohtaisempi asia kuin vuonna 2001.

Vihreä nojatuoli oli aikoinaan Kekonin mukaan vastalause Kaatuvan maan liikepaljoudelle. Sen mottona oli ”turhaa liikettä vastaan”. Teoksen rakenne on matemaattisen kirkas, mutta sen henkilöt ovat hyvin inhimillisiä, hyvin lihallisia.

Tänä päivänä on vaikea nähdä, miksi Vihreä nojatuoli aikanaan sai ristiriitaisen vastaanoton. Niin selkeältä ja ymmärrettävältä se nyt vaikuttaa. Yksi selitys on, että kuluneen lähes kymmenen vuoden aikana Suomessa valitseva käsitys siitä, mitä kaikkea tanssiteos voi olla, on muuttunut vahvasti.

Vaikka Vihreän nojatuolin liike on selvästi tanssiliikettä, se ei kuitenkaan virtaa soljuvina liikesarjoina, joita tuon ajan kehutut tanssiteokset olivat täynnä. Sen sijaan teos perustuu toistolle ja liikkeille, jotka saavat tanssijat hetkittäin muistuttamaan kolmiulotteisia hieroglyfejä.

- Ehkä olen tekijänä kasvanut sen verran, että pystyin nyt paremmin saamaan esiin sen, mitä yritin sanoa. Toisaalta tanssijoilla on myös kymmenen vuotta pidempi työhistoria takanaan. Eiväthän nämä ole samoja teoksia kuin kymmenen vuotta sitten, vaikka en sisältöä juurikaan ole muuttanut. Myös kuvataideteokset ”muuttuvat” ajan myötä, koska niiden tulkinta muuttuu, Kekoni toteaa.

Musiikki ajassa kulkeva tila

Kaatuvalle maalle ja Vihreälle nojatuolille on vielä yhteistä eräs keskeinen elementti Kekonin taiteessa: niissä käytetään elävänä soitettua suomalaista nykymusiikkia.

- Musiikki on minulle erittäin tärkeä dramaturginen elementti. Se jaksottaa ja rytmittää asioita niin, että teokseen muodostuu erilaisia osia ja blokkeja, joiden ansiosta sitä on helpompi hahmottaa. Tavallaan tässäkin on kyse arkkitehtuurista: musiikki on minulle oikeastaan ajassa kulkeva tila, Kekoni sanoo.

- Kun musiikki esitetään elävänä, musiikin sisältämät eleet korostuvat. Minusta on erittäin kiinnostavaa nähdä, mitä tapahtuu kun liikkeellinen ele ja musiikillinen ele kohtaavat. Parhaimmillaan siitä kasvaa joku uusi, kolmas taso.

Kekonin onnistuneimpien teosten voima tuntuu syntyvän nimenomaan graafisen nykymusiikin sekä primitiivisen liikkeen ja veistoksellisten kompositioiden yhdistelmästä. Kaatuva maa, Vihreä nojatuoli ja Hämärän hohde ovat tästä hyviä esimerkkejä.
    
- Kun luon liikettä, en halua käyttää musiikkia. Sen sijaan annan säveltäjän työskennellä melko omissa oloissaan. Kutsun hänet ikään kuin miettimään, mikä häntä kulloisenkin teoksen teemoissa kiinnostaa. Pidän kovasti yllätyksestä, jonka liikkeen ja musiikin kohtaaminen lopulta synnyttää, Kekoni toteaa.

Merkityksellinen liike?

Haastattelun tekemisen aikaan keväällä 2011 Kekoni on juuri aloittanut seuraavan teoksensa suunnittelun. Työnimellä Teon teesejä (Theses as to the act) kulkeva teos sai ensi-iltansa lokakuussa 2011.

- Uuden teoksen lähtökohtana on oman tekemisen teoretisointi. Tavoitteenani on pyrkiä muotoilemaan jonkinlaiseksi teeseiksi oman tekemiseni keskeisiä piirteitä, Kekoni paljastaa.

- Keskeisenä ajatuksen on hahmotella sitä, millä tavalla liikkeestä kasvaa teko. Teko sillä tavalla, että sillä on historia, vaikutus ja tulkinta. Pyrimme tavallaan syventämään liikkeen määritettä: Mikä on minun mielestäni hyvä liike? Tavallaan tässä jatketaan Vihreän nojatuolin teemoja, viedään niitä pitemmälle, hän jatkaa.

Esimerkkeinä Kekoni mainitsee ilmaan käsillä piirrettävät kuviot ja tuolilta maahan putoamisen. Jälkimmäinen on teko, koska sillä on jonkin merkitys, jokin tulkinta.

- Liike/teko-tematiikkaa liittyy myös siihen, että minulle on nykyään tärkeää, että liikkeen muoto syntyisi sisältä päin, jostain tunteesta. Aiemmin painotin selkeästi enemmän ulkoista muotoa. Painotan nykyään enemmän sitä, että tanssija on kokonaisena läsnä tekemässä liikettä, ei vain ulkoisesti suorittamassa tiettyä muotoa.

- Myös tila liittyy jotenkin siihen, milloin liikkeestä kasvaa teko eli merkityksellinen liike. Jos näin käy, silloin tanssija tietää, missä hän on tilassa ja miten hän on suhteessa muihin tanssijoihin, Kekoni sanoo.

Kekonilla on tyypilliseen tapaansa jo melko kirkkaana mielessä tilallinen ratkaisu, vaikka yhtään liikettä ei ole vielä synnytetty. Hän pohtii pitkästi, minkä muotoisia teesit voivat mahdollisesti olla, minkälainen teoksen rakenne ehkä on, minkälainen esitystilanne on.

- Kaiken kaikkiaan luulen, että yritän näiden teesien kautta myös koota jonkinlaista omaa liikkeistöä, Kekoni-metodia. Tuntuu että jokaisesta teoksestani vuonna 1998 tehdystä Ballet Mécaniquesta saakka on jäänyt elämään jokin merkitykselliseltä tuntuva asento, aihe tai muoto. Ne ovat sitä punaista lankaa, joka kulkee teoksesta toiseen ja niistä ne teesit tulevat koostumaan, Kekoni miettii.

- Tuntuu siltä, että tässä saattaisi olla jälleen jonkinlainen kulminaatiopiste tai pöydän puhdistus kyseessä. Minusta on suorastaan taiteilijan vastuulla, että ei liikaa (vain)pelaa pelkästään hyväksi kokemillaan löydöksillä, vaan välillä heittää itsensä tuntemattomaan. Vaikka ei sitten onnistuisikaan. Mutta on tärkeää, että säilyy into ja rakkaus tekemiseen.

(Artikkeli on julkaistu englanniksi Finnish Dance in Focus 2011 - 2012 -lehdessä)