Tanssija-koreografi Jyrki Karttunen (s. 1969) on kuulunut Suomen eturivin miestanssijoihin jo yli kymmenen vuotta, aina siitä lähtien kun Jorma Uotinen otti 20-vuotiaan nuorukaisen johtamaansa Helsingin Kaupunginteatterin Tanssiryhmään vuonna 1989. Karttunen tanssi ryhmässä neljä vuotta ja esiintyi sekä Uotisen, Marjo Kuuselan, Tommi Kitin että Carolyn Carlsonin teoksissa. Vuonna 1993 hän teki Suomessa harvinaisen päätöksen ja valitsi free lancerin epävarman uran. Päätös oli hyvä, sillä töitä on riittänyt, ensin muiden koreografien teoksissa sekä vuodesta 1995 lähtien enenevässä määrin myös omissa koreografioissa. Vuonna 1996 Jyrki Karttunen oli mukana perustamassa Nomadi-tuotantoa, jonka muut jäsenet ovat Alpo Aaltokoski, Arja Raatikainen ja Katri Soini.

Maaliskuussa 2003 Jyrki Karttunen vaikuttaa tavallista vakavammalta. Syynä ovat juuri alkaneet, helmikuussa 2004 ensi-iltansa saavan teoksen harjoitukset: Karttunen sanoo kärsivänsä starttiapatiasta.

-Uutta teosta aloittaessa tulee usein sellainen hetki, jolloin näkee koko edessä olevan valtavan urakan ja tuntee suurta houkutusta jättää homma sikseen, Karttunen huokaa.

-Koreografin työkuvaan kuuluu järkyttävä tietämättömyys tulevasta. Jostain sitten pitää löytää usko intuitioon ja siihen, että tästä syntyy jotain.

Karttusen tanssijuuret ovat klassisessa baletissa, mutta todellisen tanssikoulunsa hän sanoo käyneensä Helsingin Kaupunginteatterissa Jorma Uotisen johdolla.

-Jorma on sellainen tanssillinen isähahmo, koska hän otti minut aikanaan ihan keltanokkana ammattiin, Karttunen toteaa.

Sittemmin Karttusen tanssijuus on kehittynyt varsin erilaisia tanssityylejä ja -tekniikoita edustavien koreografien teosten myötä. Tästä huolimatta hänen omissa teoksissaan on selkeästi tunnistettava, persoonallinen liikkeellinen käsiala.

-Luonnollisesti kaikki koreografit, joiden kanssa olen työskennellyt, ovat vaikuttaneet siihen mitä olen nyt. En ole myöskään treenannut mitään yksittäistä tanssitekniikkaa niin paljon, että voisin sanoa sen vaikuttaneen erityisesti.

Sisäistä visiota veistämässä

Karttusen läpimurto koreografina tapahtui vuonna 1998 teoksen Digital Duende myötä. Kirjaimellisesti ympäri maapalloa kiertänyt kompakti miesten duetto sisältää kaikki Karttusen taiteelle ominaiset piirteet: avoimen tunteellisuuden ja sulkeutuneisuuden välillä tasapainoilevan tunnelman, virtaavan ja rönsyilevän liikekielen sekä viimeistellyn visuaalisuuden. Tosin tässä nimenomaan kiertue-esitykseksi suunnitellussa teoksessa visuaalinen maailma on minimalistinen. Karttusen teosten lähtökohta on pohjimmiltaan aina sama.

-Kaikki minun tekemiseni lähtee yhdestä ydinväittämästä, joka sitten varioituu teoksesta toiseen. Verbalisoitaessa tämä väistämättä banalisoituu ja latistuu, mutta kai minä jotenkin haluan tehdä tästä maailmasta paremman, Karttunen sanoo empien.

-Kyse on lähinnä oman sisäisen maailman rakentamisesta. Yritän joka teoksella veistää esiin täydellistä kuvaa jostain sisäisestä visiosta, joten voi sanoa, että teen koko ajan samaa teosta!

Tästä huolimatta Karttusen teoksissa ei ole suoranaista yhtä sanomaa.

-Pikemminkin tavoitteena on luoda tietty kokonaistunnelma ja synnyttää jälkimaku, jotka toivottavasti johdattavat katsojan näkemään maailman ja onnellisuuden ehdot hieman samoin kuin minä, Karttunen selittää.

Teosten tunnistettava liikekieli selittyy sekä yhtenäisen lähtökohdan että Karttusen tanssijaidentiteetin kautta.

-Minulle liike on paljon selkeämpi tapa olla olemassa kuin esimerkiksi puhuminen. Tanssiminen on minulle liikkeen myötä tai sen avulla tapahtuvaa ajattelua. Teokset lähtevätkin syntymään siten, että yritän kirkastaa ensimmäistä, intuitiivista visiotani, joka sitten vähitellen muuttuu abstrakteiksi kehollisiksi muodoiksi, Karttunen kertoo.

-Luulin koreografiksi ryhtyessäni, että vaikeinta olisi liikkeen synnyttäminen. Kovin työ on kuitenkin poimia harjoitussalilla syntyvästä liikemassasta juuri ne oikeat muodot.

Karttunen sanoo, että hänen koreografiansa lähtevät syntymään usein kuin omien lakiensa mukaan, kunhan vain ensimmäinen oikea liike löytyy. Näin esimerkiksi Alla-teoksen (2000) koreografia on kasvanut yhdestä ainoasta, töksähtäen pysähtyvästä kumarruksesta. Digital Duende puolestaan sai alkunsa vaiheittain tapahtuvasta kehon romahduksesta.

Liikkeen ja tajunnan virtaa

Edellä kerrottujen, melko teoreettisilta tuntuvien tavoitteiden lisäksi Karttusella on konkreettisempiakin lähtökohtia teoksilleen. Sanat "muoto" ja "veistää" vilahtelevat hänen puheessaan usein. Karttusen liikkeelle onkin tyypillistä kehon liikeratojen jokaisen vaiheen tasavertaisuus, jolloin huomio kiinnittyy yksityiskohtien sijaan liikkuvaan kehoon kokonaisuudessaan. Karttusen tanssia voisikin kutsua myös keholliseksi kuvanveistoksi.

Koreografi puhuu myös liikkeen vaatimasta erityisestä kehollisesta olotilasta.

-Tanssivan kehon tilaan veistämän reitin lisäksi minulle on tärkeää eräänlainen kehon perusrentous. Sitä voisi kutsua myös valmiustilaksi. Oleellista on muutoksen mahdollisuuden salliminen, liikkeen on voitava muuttua milloin tahansa.

Tämä periaate ruumiillistuu jokaiselle, joka näkee Karttusen itsensä tanssivan. Hänen teoksilleen ovat leimallisia keskittyneesti ja tasaisen hitaasti virtaavat liikejaksot, jotka kuitenkin saattavat katketa äkillisen vaivattomasti irtoavaan hyppyyn. Karttunen tanssii nämä liikesarjat rennon valppaasti, liikkeen kulkiessa pehmeästi kuin meren pohjalla äänettömästi liukuvan mustekalan lonkerot. Nollatila mahdollistaa myös toisen toistuvan elementin: harva tanssija kykenee pysäyttämään liikkeensä yhtä yhtäkkisesti, korostamatta pysähtymisen vaatimaa voimaa mitenkään - ja jatkamaan sitten täsmälleen samasta kohtaa. Vaikutelma on sama kuin näkisi jonkun tanssivan electric boogieta hidastettuna.

Laajat ja hitaat liikesarjat, joissa erityisesti jalkojen rondeilla ja arabeskeilla on tärkeä rooli, vuorottelevat Karttusen koreografioissa nopeiden ja hulluttelevien sekä kömpelösti lukkiutuvien liikkeiden kanssa. Kyse on jälleen tanssin ja ajattelun yhteydestä.

-Pyrin myös jäljittelemään liikkeellä ajattelun etenemistä. Eihän tavallisessa elämässäkään jokainen ajatus ole kuolematon, vaan mukana on paljon ohimenevää ja turhanpäivästä lörpöttelyä.

Karttunen puhuu myös todellisuuden jäljittelystä. Silti hänen visuaalisesti loppuun hiotut teoksensa eivät ole realistisia. Kyse on pikemminkin siitä, että Karttusen koreografioissa "merkityksellisinä" pidetyt elementit vuorottelevat turhanpäiväisyyden tai merkityksettömyyden leimaa kantavien elementtien kanssa.

Keiju videoiden ihmemaassa

Karttusen teoksessa Keiju (2002) niin sanotut merkitykselliset liikkeet ja muodot ovat hitaan ja keskittyneen liikelaadun hallitsemia, balettisanastosta muistuttavia asentoja ja käsien ja jalkojen kulkuja. Niiden vastapainona teoksessa on runsaasti viittauksia muun muassa musikaalien ja diskotanssien liikekieleen. Karttusen aiemmista teoksista poiketen Keijussa liikkeen tärkein tehtävä on synnyttää henkilöhahmo. Tämän ilkikurisen ja hellyttävän keijuhahmon ansiosta teos on hyvin inhimillinen surrealistisesta satumaailmastaan huolimatta.

Keijussa Karttunen käytti ensimmäistä kertaa videoita laajamittaisesti osana näyttämökuvaa. Teoksen viehätys perustuukin yhtä paljon Kimmo Karjusen kuvaamiin videoihin kuin Keijun hurmaavaan hahmoon. Neljän läpinäkyvän videoseinän avulla Keiju-Karttunen monistuu neljäksi ja tanssii itsensä kanssa. Karttunen ja Karjunen olivat kokeilleet samantapaista videon käyttöä jo tanssija Sari Laksolle tehdyssä sooloteoksessa Meryl (2000), jossa videolla nähtiin sittemmin oman teoksensa saanut Keiju-hahmo.

-Ennen Keijua en arvannut, että videoiden käyttö voisi olla näin kiehtovaa. Tällä tavoin käytettynä se tuo aivan uuden ulottuvuuden näyttämöteokseen.

-Minua on aina askarruttanut esitykseen liittyvä todellisten ja epätodellisten elementtien ristiriita. Esityshän on aina kopio ja esitystilanne epäaito. Mutta kun tämä kopion kopioi videolle, siitä tuleekin jotenkin aito, Karttunen pohtii.

Videon tuominen näyttämön keinotodellisuuteen tekee Karttusen mukaan koko esitystilanteesta oudolla tavalla reilun. Videolle taltioitu, aidosti epätodellinen esiintyjä paljastaa koko esitystilanteen keinotekoisuuden, jolloin esityksenkään ei tarvitse väittää olevansa todellisuutta.

-Lisäksi video tietysti mahdollistaa sellaisia liikkeellisiä asioita, jotka eivät todelliselle tanssijalle ole mahdollisia. Videon avulla voi tuoda esitykseen absurdeja ja surrealistisia elementtejä, joista pidän. Tiedän nyt myös, että voin halutessani toteuttaa salaisen unelmani, yhden miehen chorus line -kohtauksen!

Toisen ihmisen ihme

Vasta aluillaan oleva uusi teos tulee todennäköisesti jatkamaan sekä Keijun teemoja että samanlaista videoiden käyttöä.

-Siitä on tulossa ihmettelevä teos. Olemme aloittaneet tanssijoiden kanssa ajatusleikillä, jossa meillä on ulkoavaruudessa ystävä, jolle pitää selittää alusta alkaen tässä maailmassa olemista, esimerkiksi: Mikä on ihminen? Mikä on näköaisti? Mitä on empatia? Eli olemassa olon opettelua ja toisen ihmisen ihmettä.

Karttusen kokemaa starttiapatiaa selittää lähes vuoden mittainen työprosessi, jonka aikana hän aikoo kokeilla uusia työtapoja. Ulkoavaruus-työnimeä kantavassa teoksessa uutta ovat myös tanssijat, sillä mukana ei ole Karttusen aikaisemmista teoksista tuttuja nimiä.

-Olen aiemmin aina ensin työskennellyt yksin salilla etsien muotoja ja liikkeitä, toisin sanoen ajatellut itsekseni. Tällöin tanssijoilla ei ole ollut tietoa eri liikkeiden alkuperästä. Nyt tanssijat ovat mukana alusta alkaen.

-Minulla on vakaa käsitys siitä, että jos tanssijat löytävät samanlaisen ajattelutavan, tietyn maailmankatsomuksen, asioiden ymmärtämisen ja kehon rytmin, niin he myös löytävät samat muodot liikkeeseen, Karttunen jatkaa innostuen.

Vaikuttaa siltä, että starttiapatia on jo väistymässä ja sisäisen vision veistäminen on jälleen päässyt vauhtiin.

Artikkeli on alunperin julkaistu englanninkielisenä Finnish Dance in Focus 2003 -lehdessä.