Tervetuloa Tanka - suomalaisen tanssin tietokantaan

Tietokantahaku

Aikavälillä

Jorma Uotinen - Päämääränä näyttämö

Jorma Uotinen on 1900-luvun suomalaisen tanssitaiteen keskeisimpiä vaikuttajia. Tanssijana ja koreografina hän tuli kansainväliseen tietoisuuteen 1970-luvun lopulla. Pian monet hänen koreografiansa saavuttivat kulttiteoksen aseman tuoden suomalaiseen tanssielämään kokonaan uuden ulottuvuuden. Samalla Uotinen toimi tienraivaajana monille nuorille tanssijakoreografeille, nimenomaan miehille, jotka olivat puuttuneet nykytanssin kentästä.

Työskennellessään Helsingin Kaupunginteatterin Tanssiryhmän johtajana 1982-91 Uotinen vakiinnutti ryhmän aseman ja maineen suomalaisen nykytanssin kärkiryhmänä. Vuosina 1992 - 2001 hän toimi Suomen Kansallisbaletin johtajana ja luotsasi yli kahdeksankymmenpäiseksi kasvaneen ryhmän uuden oopperatalon myötä baletin koko historiansa ajan kaipaamalle suurelle näyttämölle.

Uotisen tarina alkaa 1960-luvun Porista. Siellä hänen teatteriviettinsä johdatti hänet Porin teatterin johtajan ovelle töitä pyytämään. Niitä löytyi. Uotinen toimi kymmenen vuotta teatterin avustajana, myös musikaalien tanssirooleissa. Varsinaisen tanssijanuransa hän aloitti vuonna 1970 Suomen Kansallisoopperassa, missä hän heti herätti huomiota persoonallisuudellaan ja tanssinsa intensiivisyydellä. Sveitsissä hän jatkoi opintojaan Serge Golovinen johdolla. Toinen henkilö, joka vaikutti ratkaisevasti Uotisen taiteen kehitykseen oli yhdysvaltalainen tanssijakoreografi Carolyn Carlson. Uotinen onkin todennut, että Golovine auttoi häntä löytämään oman fyysisen ilmaisun ja Carlson puolestaan avasi hänen mielensä uudenlaiselle teatterilliselle ajattelulle.

Carolyn Carlson avasi uuden maailman

Suomalaisen tanssin kehityksen kannalta merkittäväksi muodostunut Carlsonin ja Uotisen yhteistyö alkoi Carlsonin vieraillessa vuonna 1976 Suomen Kansallisoopperassa. Jo ennen sitä Uotinen oli tehnyt kokeilunsa koreografina; vuonna 1974 esitettiin Kansallisoopperassa Uotisen Aspekteja Aulis Sallisen musiikkiin. Kuitenkin juuri inspiroiva yhteistyö Carlsonin teoksessa Kaiku suuntasi Uotisen taiteen uusille urille. Carlson kutsui Uotisen Pariisiin tanssimaan johtamaansa kokeelliseen ryhmään nimeltään Groupe des Réchêrches Théâtrales de l'Opéra de Paris eli lyhyemmin G.R.T.O.P., jossa Uotinen työskentelikin seuraavat neljä vuotta.

Nuorelle taiteilijalle kausi oli merkittävä. Hän esiintyi ryhmän mukana Ranskan lisäksi lähes kolmessakymmenessä maassa herättäen huomiota harvinaislaatuisena tanssijana, jota "ei voi verrata kehenkään", kuten muuan kriitikko totesi. Vuonna 1979 sai ensi-iltansa Pariisin Théâtre Buffes du Nordissa Uotisen Jojo, legendaariseksi muodostunut sooloteos, joka vakiinnutti Uotisen aseman suomalaisen nykytanssin uudistajana. Jojo pysyi hänen ohjelmistossaan 1980-luvun puoliväliin asti, minkä jälkeen sooloa on esittänyt Uotisen pitkäaikainen luottotanssija Tero Saarinen.

Läpimurtoteos Jojo

Jojon menestys oli poikkeuksellinen. Teoksen saatua Suomen ensi-iltansa Kuopion tanssifestivaalilla kesällä 1980 siitä piti järjestää ylimääräisiä näytöksiä Suomalaisen yhteiskoulun juhlasalissa Helsingissä. Yleisössä oli huomattavasti nuorta, ei tanssin vakiokatsojiin lukeutuvaa väkeä. Laajan suosion syitä voi vain arvailla. Suomalaisen 1970-luvun vapaan tanssin kenttää, johon Uotinen Jojonsa Pariisista toi, oli leimannut sisällöltään poliittispainotteinen ja tyyliltään saksalaisesta ekspressionismista kummunnut tanssiteatteri. Jojo puolestaan edusti vapaammin assosioivaa, hengeltään lähinnä dadaistista taidetta.

Teos alkaa kuin äidin kutsulla naisäänen huudellessa "Jojo, Jojo" chaplinmaisen ikuisen kiertolaisen pakkaillessa nukkeja matkalaukkuunsa. Toisessa kuvassa hullu kuningas lausuu kylmällä kaakelivaltaistuimella Pablo Nerudan maailmanjaon säkeitä. Ilmavassa loppusoolossa oli jo kiteytymässä olennaisia aineksia Uotisen myöhemmästä koreografisesta kielestä, jota leimaa virtaviivainen linjakkuus ja äärimmäinen elastisuus yhdistyneenä tarkkaan karakterisoinnin kykyyn. Yksi syy teoksen menestykseen olikin juuri Uotisen virtuoosinen tanssisuoritus. Se tiivistyi metamorfoosikohtauksessa, jossa Uotinen muuttui vähitellen oudoksi tipuksi. Yksi ainoa sormenojennus sai yleisön räjähtämään nauruun!

Unohdettu horisontti - surrealistisen tyylin manifesti

Uotinen palasi vielä Carolyn Carlsonin ryhmään, tällä kertaa vuodeksi La Fenice -teatteriin Venetsiaan. Siellä hän teki esimuodon myöhemmin Suomessakin nähdystä Anonyymeistä. Hänet kutsuttiin myös kahdesti vierailemaan Milanon La Scalaan, missä hän valmisti koreografiat Arnold Schönbergin Pierrot Lunaireen ja Franco Donatonin oopperaan Atem. Vuonna 1980 valmistui Helsingin Juhlaviikkojen tilausteoksena Unohdettu horisontti. Se sinetöi Uotisen aseman uuden tanssijasukupolven kärkihahmona. Teoksen voi nähdä Uotisen 1980-luvun kuvallisen, unenomaisen surrealistisen tyylin manifestina. Uotisen intensiivinen ja emotionaalinen soolotanssi nivoutui pitkälti tyyliteltyihin, groteskeihinkin kuviin. Sensaatiomaista oli myös teoksen valosuunnittelu, josta vastasi Claude Naville. Hän oli suunnitellut aiemmin Jojonkin valaistuksen.

Naville ja Uotinen tutustuivat Carolyn Carlsonin välityksellä, ja niin Navillen vaikutus suomalaisen teatterivalaistuksen uudistajana on sekin tavallaan seurausta Carlsonin ja Uotisen yhteistyöstä. Navillen valaistustaidetta leimaa maalaileva kolorismi ja tanssin kolmiulotteisuuden korostaminen. Hän on ollut myös aloittamassa valosuunnittelun koulutusta Suomessa. Myöhemminkin Uotinen on kutsunut Suomeen merkittäviä tanssiin erikoistuneita valosuunnittelijoita kuten saksalaisen Rolf Walterin ja israelilaisen Bambin. Navillen lisäksi Uotisen lähimmät työtoverit 1980-luvulla olivat ranskalainen säveltäjä Serge Aubry sekä Pirjo ja Matti Bergström, jotka ovat luoneet musiikin ja äänimaailman moniin hänen teoksiinsa. Huomattavaa on, että uutta estetiikkaa luodessaan Uotinen on itse toiminut useiden teostensa lavastajana ja pukusuunnittelijana.

Työkenttänä Helsingin Kaupunginteatteri

Vuonna 1982 alkoi pitkä ja hedelmällinen yhteistyö Helsingin Kaupunginteatterin tanssiryhmän kanssa. Uotinen teki Kaupunginteatterissa kaikkiaan parisenkymmentä koreografiaa. Joukossa oli musikaalejakin, kuten vuonna 1986 menestyksekäs Cats, jonka Uotinen myös ohjasi.

Kauden huipentuma oli kansalliseepoksemme 100-vuotisjuhlien kunniaksi vuonna 1985 valmistunut suuproduktio Kalevala. Uotista on aina koskettanut suomalainen kansallisromantiikka, ja hän on hyödyntänyt sen aiheistoa myöhemminkin. Oman Kalevalansa hän kuitenkin riisui kaikista ulkoisista viittauksista perinteiseen kuvastoon. Juuri siitä teosta kiitettiinkin, sillä suuri osa Kalevalan juhlinnasta tapahtui tavanomaisempaan tapaan. Teos oli myös poikkeuksellinen yleisömenestys. Kaupunginteatterissa se esitettiin lähes sata kertaa ja se vieraili seitsemässä maassa.

Koreografi ammentaa myös teatterista ja tekstistä

Uotista on kautta uransa kiinnostanut tanssin lisäksi teatteri ja teksti. Pablo Nerudan teksti loi jo Jojoon oman merkityksellisen tasonsa. Yhteistyössä kirjailijadramaturgi Juha Siltasen kanssa Uotinen valmisti vuonna 1989 Kaupunginteatteriin poikkeuksellisen monikerroksisen, tekstiä, tanssia, teatteria ja musiikkia hyödyntävän Edith Piafin elämää ja taidetta tutkivan teoksen Piaf, Piaf.

Uotinen kehittänyt myös omaa puheilmaisuaan. Pekka Ruohorannan 1980-luvun lopulla ohjaamasta kuunnelmasta Nijinsky, jossa Uotinen esitti nimiosaa, tehtiin myös englannin- ja ruotsinkieliset versiot. Vuonna 1998 valmistuneessa teoksessa Mies, jota ei koskaan ollut Pablo Nerudan tekstillä ja Uotisen puheilmaisulla oli yhtä keskeinen asema kuin tanssilla.

Sooloteokset työmetodina

Sooloteoksilla on avainasema Uotisen taiteen kehityksessä, myös hänen läpimurtoteoksensa Jojo oli soolo. Soolomuoto on tarjonnut Uotiselle mahdollisuuden omasta kehosta kasvavan liikeilmaisun tutkimiseen ja kehittelyyn. Uotisen kohdalla soolomuoto ei ole aina tarkoittanut pienimuotoisuutta. Vuonna 1982 valmistunut Unisono otti suvereenisti haltuun Helsingin Kaupunginteatterin suuren näyttämön.

Sisällöllisellä tasolla soolomuoto on omiaan henkilökohtaisten tuntemusten tulkintaan. Juuri runonomainen, tuskainenkin intiimiys leimaa Uotisen vuonna 1984 valmistunutta sooloa Huuto Schubertin jousikvartettoon Tyttö ja Kuolema. Eri merkitystasojen rinnalla teos käsitteli sukupuoliroolien haurautta ja toisaalta kahlitsevuutta eli aihetta, joka nousi keskeiseksi nykytanssin teemaksi 1990-luvulla.

Vuonna 1991 Uotinen alkoi kehitellä sooloa yhdestä Kaupunginteatterin kautensa päätösteoksen, Viimeisen sähkeen, kohtauksesta. Niin lähti kehittymään Diiva, Uotisen itseironinen "käyntikorttisoolo", jossa hän leikittelee ronskisti roolikuvilla Maria Callasin esittämän vertahyytävän aarian säestyksellä. Jättiläismäiseen punaiseen satiinihameeseen sonnustautunut kaiken kokenut näyttämökettu kahmii kainaloonsa katsomon tuolit, yhden toisensa perään päätyäkseen lypsämään yleisöltä loppumattomia suosionosoituksia.

B 12:sta Ballet Pathétiqueen

Vuonna 1988 valmistunut B 12 on paitsi Uotisen kansainvälisesti esitetyin sooloteos myös kuvaava esimerkki hänen koreografisesta kehittelytyöstään. Uotinen muokkasi sen vanhemman, B 12 - alussa oli kasvatus -ryhmäkoreografiansa materiaalista Tero Saariselle modernin tanssin kilpailunumeroksi Pariisin kansainväliseen balettikilpailuun. Teos toi loistavasti tanssineelle Saariselle ensimmäisen palkinnon. Saarisen luotua oman kansainvälisen uransa B 12 on pysynyt hänen ohjelmistossaan ja sitä on esitetty laajalti eri puolilla maailmaa.

Soolokoreografiassaan B 12 Uotinen loi unohtumattoman hahmon. Hieman kauhtuneessa sylfidien balettihameessa, pikku ponnari päässä balettinutturan tehtävää täyttämässä tanssii yläruumis paljaana kuolemanvakava mies. Kädessään hänellä on kuhmuinen alumiinilautanen symboloimassa kuka ties tanssijan ainaista painontarkkailua tai ehkä tanssitaiteen kurjaa taloudellista tilaa. Mies balettihameessa on itsessään tietenkin loppuun naurettu vitsi, mutta Uotinen onnistui kehittelemään tanssijasta monimerkityksisen hahmon.

Tätä hahmoa kehittelemällä ja monistamalla soolotanssijan seitsemäksi miestanssijaksi valmistui vuonna 1989 Ballet Pathétique, yksi Uotisen suosituimmista ja eniten esitetyistä ryhmätöistä. Uotinen oli pitäytynyt omissa teoksissaan ehkä tietoisestikin etäällä baletin maailmasta, poikkeuksina vain hänen Kaupunginteatteriin valmistamansa Prinsessa Ruusus -fantasia vuodelta 1989 ja Kalevalan Tuonelan joutsenen hahmo. Ballet Pathétique olikin siksi yllättävä veto. Musiikkina on tunnetun balettisäveltäjän, Pjotr Tshaikovskin, Pateettinen sinfonia.

Teoksen voi nähdä uotismaisena analyysinä baletin maailmasta. Miesten esittämä alkuosa paljastaa baletin raadollisen arjen: työtä, hikeä, ja hymyä kyynelten läpi. Teoksen päätösosan, nimeltään Blue Ballerina, voi taas nähdä edustavan baletin sitä puolta, jonka me - eli yleisö - näemme. Eteerinen, puuteria pöllyävä oikea naisballerina tanssii paljain jaloin. Taustalla leijuvat ilmapallot korostavat hahmon painottomuutta. Koska kaikki on superhienoa, ballerina ei voi tanssia millä tahansa lankkulattialla vaan - kukkien terälehdillä. Uotinen valmisti Blue Ballerina -osan alunperin unkarilaiselle Andrea Ladanyille. Ballerina sai oman elämän myös soolona, usein Nina Hyvärisen esittämänä. Vuonna 2000 Uotinen harjoitti osan myös Barbora Kohoutkoválle.

Suomen kansallisbaletin johtajaksi 1992

Kansallisbaletin johtajaksi Uotinen valittiin vuonna 1992. Hän oli jo aiemmin tehnyt koreografioita Kansallisbaletille: Yön kuvia vuonna 1987 ja Faunin vuonna 1991, molemmat Claude Debussyn musiikkiin. Vuonna 1987 hän oli tehnyt Kansallisbaletille oman lumivalkean versionsa Igor Stravinskyn Kevätuhrista nimellä Uhri. Baletinjohtajankaudellaan Uotinen jatkoi vuosisatamme tanssiklassikkojen uustulkintoja. Niistä kansainvälisesti tunnetuin on vuonna 1994 valmistunut Petrushka, Stravinskyn musiikkiin sekin. Haavoittuvainen, sydän vereslihalla tanssiva Petrushka-hahmo on irrottautunut myös soolonumeroksi, alkujaan Jyrki Karttusen, myöhemmin myös Tero Saarisen, Pasi Sinisalon ja Alberto Morinon esittämänä.

Toisen keskeisen juonteen kansainvälisten klassikoiden uustulkintojen rinnalla Uotisen tuotannossa Kansallisbaletissa muodostavat suomalaiskansalliset aiheet. Vuonna 1994 ensiesityksensä saanut Lasisonaatti rakentui Sibeliuksen hahmon ja musiikin ympärille. Sen lentävä pas de deux, lähes neoklassinen tyyliltään, on nähty myös gaalanumerona, useimmiten Anu Sistosen ja Sampo Kivelän esittämänä. Samana vuonna valmistuneen Hallayö -kokonaisuuden alkuosa oli kunnianosoitus Uotista jo pitkään askarruttaneelle Hugo Simbergin Halla-hahmolle. Aiemmin hän oli käsitellyt aihetta teoksessa Loputon arvoitus ja vuonna 1993 Helsingin Kaapelitehtaalla esitetyssä suurteoksessa Kaapeli.

Baletin kurssi kohti länttä

Uotisen baletinjohtajakauden keskeisin uudistus lienee katseen kääntäminen Neuvostoliitosta Länsi-Eurooppaan, lähinnä Ranskaan, jonka tanssin kenttää Uotinen tunsi ennestään. Selänkääntö venäläiselle baletille herätti ymmärrettävästi myös närää, sillä Suomen Kansallisbaletin juuret ovat balettimme syntykauden emigranttitaiteilijoiden myötä Venäjällä, ja myöhemmin yhteydet toivat Suomeen monia neuvostoliittolaisia tanssija-, koreografi- ja harjoittajavierailijoita. Uotisen ratkaisun voi ymmärtää, jos palauttaa mieliin sen taiteellisen pysähtyneisyyden tilan, jossa Neuvostoliiton loppuajan ja sen romahtamisen jälkeisen kauden venäläinen baletti pääosin oli.

Täydellinen pesäero venäläiseen perinteeseen on tietenkin jo taidemuodon historiasta johtuen mahdoton. Uotisenkin kaudella Kansallisbaletti esitti muun muassa Natalia Makarovan version Bajadeerista, ja useimpien baletin klassikkoproduktioiden juuret juontuvat Venäjälle.

Yhteydet Pariisin oopperaan toivat Kansallisoopperan näyttämölle uuden oopperatalon avajaisbaletiksi Vladimir Bourmeisterin tulkinnan Joutsenlammesta. Myöhemmin Helsingissä nähtiin Rudolf Nurejevin versiot Pähkinänsärkijästä ja Prinsessa Ruususesta, kaikki alunperin Pariisin oopperalle valmistettuja tulkintoja. Uotinen kuitenkin halusi, että produktiot olisivat ainutkertaisia. Siksi Helsingin versioilla on kaikilla ollut oma, alkuperäisistä tuotannoista poikkeava visualisointinsa.

Baletin kannalta on ollut tärkeää, että merkittävät ranskalaiset tekijät ovat olleet harjoittamassa Suomen Kansallisbaletille omia produktioitaan. Varhaisromanttisen baletin asiantuntijan Pierre Lacotten La Sylphide oli syväluotaus taidemuodon juuriin. Patrice Bartin Don Quijote ja Sylvie Guillemin Giselle olivat puolestaan kansainvälisesti merkittäviä klassikoiden uustulkintoja.

Klassikkoteosten lisäksi Uotisen kaudella nähtiin neoklassisia teoksia, kuten George Balanchinen koreografioita, John Neumeierin Artus-legenda sekä John Crankon baletit Romeo ja Julia sekä Onegin. Lisäksi ohjelmistoon on kuulunut vuosisatamme merkittävimpien balettia uudistaneiden tekijöiden, kuten JiÅ•í Kyliánin, Angelin Preljocajin, Nacho Duaton ja William Forsythen teoksia. Merkittävä oli myös Vaslav Nijinskyn Kevätuhrin rekonstruktio, josta vastasivat alan auktoriteetit Millicent Hodson ja Kenneth Archer.

Tavoitteena monipuolisuus

Monipuolisuus oli Uotisen keskeinen Kansallisbaletille asettama tavoite, ja ohjelmistossa nähtiin hänen kaudellaan myös oman aikamme nykytanssia, kuten Ohad Naharinin ja Per Jonssonin teoksia. Uotinen kutsui baletin koreografeiksi myös suomalaisia tekijöitä kuten Arja Raatikaisen, Tero Saarisen ja Kenneth Kvarnströmin. Uotisen kaudella alkoi myös baletin workshop-toiminta, joka on tarjonnut baletin tanssijoille tilaisuuden kokeilla taitojaan koreografina.

Uotinen esiintyi baletinjohtajakaudellaan tanssijana ja koreografina muun muassa Ranskassa, Islannissa, Hollannissa, Itävallassa, Ruotsissa, Sveitsissä sekä Saksassa, missä hän valmisti Berliinin valtionoopperaan oman tanssiversionsa Büchnerin näytelmästä Woyzek. Vuonna 1998 Uotisen ja hänen pitkäaikaisen työtoverinsa Joe Davidowin yhteinen televisiolle tehty sooloteos Mies, jota ei koskaan ollut voitti Prix Italia -palkinnon. Teoksen näyttämöversio nähtiin vuonna 1999 Wienin tanssiviikoilla, ja vuonna 2000 se esitettiin Venetsian biennaalissa.

Kohti 2000-lukua

Uotisen 1900-luvun päätösteos oli Evankeliumi, apokalyptinen suurteos, jonka musiikista ja tekstistä vastasi suomalainen heavy metal -yhtye Waltari. Valtavine mittasuhteineen, israelilaisen valosuunnittelijan Bambin tykittävin valoin ja toisiinsa lomittuvin surrealistisin kuvaelmin teoksen voi nähdä liittyvän Uotisen 1980-luvun kuvalliseen, unenomaiseen kerrontatapaan. Evankeliumi sai monen baletin vakiokatsojan hieraisemaan silmiään, jonkun korviaankin, mutta Uotinen onnistui jälleen tavoittamaan uusia katsojia. Ilta toisensa jälkeen Kansallisoopperan suuri sali täyttyi uudesta, nuoresta yleisöstä.

Baldur, arktista jääestetiikka viljelevä, islantilaisen saagaan perustuva suurteos, liittyi vuoden 2000 Euroopan kulttuurikaupunkien tarjontaan. Se sai ensi-iltansa Reykjavikissa, minkä jälkeen se nähtiin myös Bergenissä ja Helsingissä. Helmikuussa 2001 Arnhemissa, Hollannissa sai ensi-iltansa Introdansin esittämänä Uotisen kommentti Prosper Mériméen novelliin Carmen nimellä So-called Carmen. Uotisen baletinjohtajakauden viimeinen teos Kansallisbaletin näyttämöllä oli vuonna 2000 niin ikään Introdansille tehty surrealistinen, kuvallisuutta korostava UNI, jonka valosuunnittelijaksi Uotinen sai jälleen uuden lahjakkuuden, Mikki Kuntun.

Baletinjohtajakautensa jälkeen Jorma Uotinen siirtyi Kuopio Tanssii ja Soi -festivaalin taiteelliseksi johtajaksi (2001-).

Kirjoittaja
Taiteilija Uotinen, Jorma